Viiden sukupolven naisia - tiivistelmä haitarikirjasta, joka on seuraavana

Viiden sukupolven naisia v. 1880- 2017

Nainen ja Suomi 100 vuotta, siitä se lähti.

Äitini, Laina Herttuaisen (s. 1920 – k. 2016) poismeno muistutti minua elämän rajallisuudesta ja muistojen tärkeydestä. Tajusin silloin, että minä voisin vielä tallentaa muistoksi tuleville sukupolville meidän suvun minulle tärkeiden naisten tarinaa jossakin muodossa.

Halusin koota niistä haitarikirjan tekstiilityön keinoin, johon tallentaa kuvia suvun naisista ja heidän käsillä tekemistään taidonnäytteistään.

Olen itse tämän haitarikirjan kolmannen sukupolven edustaja. Minä, Leila Liukkonen

os. Herttuainen, synnyin v. 1952 Mikkelin maalaiskunnassa kuusilapsisen perheen keskelle. Jo pienestä pitäen sain seurata, kuinka matot syntyivät vanhoista kuluneista vaatteista ja sukat läheisen kehräämön täysvillalangasta.

Äitini vaatetti meidät lapset pienentäen ja kääntäen (tekstiilien nurjaa puolta hyväksi käyttäen) hyvä kuntoisia käytöstä poistettuja vaatteita. Myöhemmin saimme jokainen lapsi omat virkatut sängynpeitot lähtiessämme maailmalle. Äiti piti myös kaikkien meidän lasten perheet sukissa ja lapasissa unohtamatta kauniita villapaitoja. Enpä muista hetkeäkään, että äiti olisi istunut toimettomana television äärellä – ainahan ne puikot kilisivät tai virkkuukoukku heilui. Näin mallioppimisen kautta saimme kaikki sisarukset innostuksen käsitöiden ihmeelliseen ja innostavaan maailmaan.

Käsityökärpänen oli siis iskenyt myös minuun ja hakeuduin Mikkelin Kotiteollisuuskouluun oppiakseni lisää. Sen jälkeen työskentelin reilut kymmenen vuotta vaatetusteollisuudessa ompelijana. Olin saanut vahvan lisän käsityötaitoihini. Loput työelämästäni olin hoitotyössä ja sen vastapainoksi vapaa-aikanani harrastin erilaisia kädentaitoja mm. puutöitä. Nyt eläkkeellä ollessani aika kuluu mukavasti käsitöiden parissa ja into oppia uutta vain lisääntyy.

Kirjan kuvat ovat henkilöistä, jotka ovat olleet ja ovat vieläkin tärkeitä minulle. Molemmat mummoni syntyivät v. 1880, toinen täys savolainen ja toinen karjalainen.

Mummojeni elämään en ehtinyt tutustua henkilökohtaisesti ja niinpä kaikki mitä heistä tiedän, on toisten kertomaa. Vain kuvia katsomalla, muistan heistä jotakin.

Äidin sisaret, Lahja-täti ja Helmi-täti, ovat molemmat vaikuttaneet elämääni merkittävästi. Lahja-täti oli kummini ja aina valmis auttamaan. Hän oli perheemme tukena silloinkin kun äitini sairasteli ja kodinhoito ja navettatyöt tarvitsivat aikuista naista. Helmi-täti oli aina positiivisella mielellä ja huumoria täynnä. Hän elikin 101 vuotiaaksi ja oli virkeä ja ajantasalla lähes elämänsä loppuun asti.

Anoppini, Ida Liukkonen, oli myös kädentaitaja. Hänen erikoisosaamistaan olivat villasukat ihan tavalliset harmaat raitoineen ja hyvät käytössä. Hän virkkasi myös ja jo 1980 luvulla syntyi pieniä mattoja vanhoista vaatteista. Sen, mistä hän idean niihin oli saanut, en tiedä. Se tässä ihmetyttää, kun nyt v. 2017 virkattujen mattojen ohjeita on internet pullollaan eli anoppi oli nainen aikaansa edellä. Tyttäreni Outi Liukkonen ( s. 1982) oli innokas olemaan mummin opissa niin virkatessa kuin leipoessa.

Outi-tyttäreni on saanut rautaisannoksen kädentaitoja perinnökseen ja vaikuttaa siltä, että vanha sanonta:”pojasta polvi paranee” (tässä tapauksessa siis tytöstä) pitää paikkansa. Jo ammatinvalinnassa se näkyy: pukuompelijasta tekstiilityönopettajaksi.

Mitä pienestä lapsenlapsestani Eilasta (3,5 vuotta) tulee, sen aika näyttää. Jo nyt on nähtävissä ja kuultavissä, että ”voitaisiinko mummi askarrella”? Yksi hänelle mieleisistä tutkimuskohteista on myös mummin nappilaatikko. Kirjan viimeisessä kuvassa olemmekin me neljän sukupolven kädentaitajat yhdessä äitini 95-vuotispäivänä.

Kirjaan tallennetut tekstiilit ovat sukuni perintöä. Muistoja tuovia tekstiilejä on paljon ja niiden valitseminen kirjaan oli mielenkiintoista ja haastavaa. Osa niistä on mummolasta, mutta niiden tausta on epäselvä ja osa lapsuudenkodistani. Muistan ainakin tuon ruskean liinan, joka oli mummolan salin pöydällä. Kankaissa on äitini kutomia pyyheliinoja ja ompelemia tyynyliinoja pitseineen. Omia töitäni on vuosien varrelta: kansakoulussa v. 1959 tekemäni ruokaliina erilaisin pistoin, kotiteollisuuskoulussa minikirjaimin kirjomani päällilakana, ATK-puilla kutomani pöytäliina ( tässä mallitilkku), ensimmäinen nyplätty liinani v. 1980 ja viime aikaiset erilaiset materiaalikokeilut mm. ryppypinta sideharsosta. Eräs rakkaimmista muistoista on vaaleanpunainen ja jo kulunut viltin palanen. Se on ollut äitiyspakkausessa, kun synnyin. Lisäsin vielä kirjaan nappeja, pitsejä jne. monta muuta kädentaitohin liittyvää materiaalia korostamaan työni tärkeyttä muuttuvassa maailmassa.

Vielä lapsuudessani käsityöt valmistettiin ns. tarpeeseen, mutta nykyään huomaan ainakin itse tekeväni monesti kaappientäytettä, koska halu kokeilla niin monenlaista uutta tekniikkaa on kova. Malleja, ideoita ja ohjeita on tietotekniikan myötä maailma pullollaan erilailla kuin ennen, kun samat asiat saatiin perintönä sukupolvelta toiselle.

Kun olen vanha enkä muista tarinaani, toivon että tämä kirja auttaa minua palauttamaan mieleeni rakkaat, läheiset naiset elämäni varrelta.

Kirjan omistan tyttärentyttärelleni Eilalle yhdessä äitinsä Outin kanssa.

Näin tarina minulle tärkeistä ja läheisistä naisista siirtyy seuraaville sukupolville ja jatkuu …

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ps.Olisin iloinen, jos jättäisit viestiä käynnistäsi täällä blogissani. Kiitos

Nainen ja Suomi 100 vuotta - haitarikirja

Kansalaisopiston käsityöryhmässä oli yhtenä aiheena tänä vuonna naiset, työ ja suomi 100 vuotta. Aiheen käsittely oli vapaamuotoista itse kullekin sopivalla tyylillä kuitenkin tekstiilityön keinoin. Minua jotenkin innosti paneutua sukuni  minulle läheisiin naisiin aina mummoistani lähtien. Läheisien rajaaminen oli vaikeaa, joten rajasin niistä läheisimpiin. 

Työn muodoksi halusin haitarikirjan. Kirja on helposti säilytettävissä, mutta helppo asettaa näkyville, jos siltä tuntuu. 

Valokuvat valitsin huolella ja tulostin ne kankaalle ja kiinnitin ompelemalla pohjakankaalle. Pohjakankaat ovat vanhoja aarteita mummolasta, lapsuuden kodistani sekä omia käsitöitäni. Samoin taustapuolen kankaat/käsityöt ovat vanhoja aarteita, jotka ovat onneksi säilyneet lukuisista muutoista huolimatta.

Napit, nepparit, korut ja ym. lisukkeet, niillä on myös oma tarinansa.

Haitarikirjan liitteeksi tulee vihkonen, jossa kerron tarinaa valokuvista sekä muusta materiaaleista. Näin sukuni tarina tältä osin siirtyy tuleville sukupolville.

Kankaiden välissä on tukevaa muovia, niin että kirja pysyy vaikka pöydällä "seisomassa". 

Kuvissa näkyvät muovirenkaat on ommeltu näyttelyä varten, jotta saamme työn riippumaan katosta katsojien "silmien korkeudelle",

Kirjan omistan tyttären tyttärelleni Eilalle ja hänen äidilleen Outille. 

Takakannessa on tasku, jossa vihkonen hyvin säilyy.

Joitakin kuvia "synnytysvaiheesta":

Työhöni liitä seuraavan runon:

Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja he humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.

(Eeva Kilpi)

Korurasia 2

Pahvia, kangasta, liimaa, lankaa, neuloja ym. rekvisiittaa 

ja siitä se syntyy. 

Ja kun yhden rasian tein, niin teinpä toisenkin, 

hiukan erilaisen. Käytin hyväkseni vanhaa pöytäliinaa 

ja sen kaunista kuviointia - siis reikäommelta. 

Harjoittelin myös kirjontaa - silkkinauha sellaista. 

No punainen ja vihreä nauha on organtsaa  ja 

vaalean punainen on silkkinauhaa. 

Sisällä oleva kangas on oma tuotantoa - 

taisi olla lantusta  tehty sydän sabluunana.

 

 

Tämän rasian olen ajatellut lahjoittaa jollekin sydämelliselle kukkaihmiselle.

 

Mutta ensin vien rasian Kouvolan kansalaisopiston näyttelyyn, 

joka on Kuusankoskitalolla 19.4-1.5.2017.